Kesti kauan ennen kuin sain avattua JK Rowlingin uuden kirjan. Melkein seitsemän kuukautta. Sain suomennoksen joululahjaksi, mutta lykkäsin lukemisen aloittamista pohtimalla, että voinkohan minä nyt oikeasti lukea tämän kirjan suomeksi. Minulle tuli joku typerä ajatus, että jos luen kirjan suomeksi, en ole oikeasti lukenut sitä, en niin kuin Rowling sen tarkoitti luettavaksi. Kuinka voisin vertailla kirjoitustyyliä ja sanavalintoja kirjailijan aikaisempiin teoksiin kun lukisin oikeastaan vain suomentajan tekstiä? Nuo aikaisemmat teoksethan ovat syy siihen, miksi minäkin haluan lukea The Casual Vacancyn. Samalla aikaisempi tuotanto on myös se asia, joka teki lukemisen aloittamisesta hieman nihkeää. Miten tämän kirjan voisi ikinä lukea olematta vähintään hippusen pettynyt? Miten se voisi ikinä vastata odotuksiin? Miten sitä voisi olla vertaamatta siihen maagiseen seitsemän kirjan sarjaan, jonka voittanutta maailmasta tuskin ikinä tulee löytämään?
Lopulta järjistyin sen verran, että karistin epäilykseni sekä kirjaa että suomen kieltä kohtaan ja avasin hyllyssä säälittävän kauan odotelleen painokseni. Yhteys Harry Potteriin oli hyvä sysätä mielestä, ja näiden kahden totaalisen erilaisen maailman oli helppo unohtaa olevan peräisin samasta mielikuvituksesta. Suomeksi lukemiseen tottui tietenkin nopeasti, ja vain ajoittain, esimerkiksi slangia ja kiroilua ja muuta kulttuurisidonnaista dialogia lukiessani, toivoin rinnalle alkuperäiskäännöstä. Jossain vaiheessa toki minun on pakko lukea myös Rowlingin ihkaoma teksti, mutta Ilkka Rekiaron suomennos on oikein hyvä. Eikä tarina miksikään muutu vaikka kieli muuttuukin. Tässäpä siis ajatuksiani JK Rowlingin Paikka vapaana -kirjasta, ihan omalla kotimaisellani tällä kertaa. Tuntuu vähän oudolta, mutta niin tuntui sekin kun aloitin kirjoittamaan tätä postausta englanniksi. Luin kirjan suomeksi, joten ajatuksetkin muodostuivat suomeksi. Anteeksi pilkkuvirheistä ja typeristä lauserakenteista. Useamman kerran olen joutunut käyttämään sanakirjaa: 'Mikäs se narrow-minded onkaan suomeksi...?'. Ehkä tämä on kovinkin tarpeellista harjoitusta kanditutkielman kypsyysnäytettä varten...
*
Englantilaisesta Pagfordin pikkukaupungista löytyy pelkästään surkeita ihmiskohtaloita. Ihmiset ovat pikkumaisia, masentuneita, harhaluuloisia, katkeria, itsekkäitä, kyynisiä, pinnallisia, säälittäviä, vahingoniloisia, välinpitämättömiä, teeskenteleviä tai yksinkertaisesti inhottavia. Rowling kuvaa laajan hahmokavalkadinsa ajatuksia brutaalin rehellisesti, kaunistelematta, niitä kaikkein kuvottavimpiakaan yksityiskohtia salaamatta. Padfordissa ei ole hyviä, jaloja, tai vilpittömän onnellisia ihmisiä. Hahmoihin tutustuessa haluat kiintyä herttaisen oloiseen rouvaan tai harmittomaan aviomieheen, mutta oletukset herttaisuudesta ja harmittomuudesta murskataan muutaman lauseen kuluttua. Vanhukset ovat ahdasmielisiä ja itsekeskeisiä, aviomiehet ovat kamalia vaimoilleen, jotka vastineeksi ovat kamalia aviomiehilleen, ja teinit ovat ahdistuneita, ilkeitä ja epäsympaattisia. Mitä näistä hahmoista pitäisi ajatella? Onko minun tarkoitus kiintyä näihin säälittäviin ihmisiin? Miten muka pystyn välittämään heidän kohtaloistaan?
Rowling kertoo miten. Tai ei kerro, mutta antaa vain yhden vaihtoehdon: Jatka lukemista. Olin päässyt kirjassa melkein puoleen väliin kun ajattelin, 'ei tässä oikeastaan mitään ole tapahtunut, mutta hyvä kirja tämä silti on'. Kirja tempaisee mukaansa, joskaan ei samalla, riemastuttavalla tavalla kuin vaikka Potterit. Lukemista on kuitenkin pakko jatkaa, ja viimeiset luvut tuleekin ahmittua melkein kuin Deathly Hallowsin loppu konsanaan: kirjan alas laskeminen ei ollut vaihtoehto. Hahmot tulevat pikku hiljaa tutuiksi (niiden listaaminen paperille oli hyvä idea: keskeisiä hahmoja on nimittäin enemmän kuin sormillaan pystyy laskemaan), ja kyllä vain, niistä oppii välittämään, kuin vaivihkaa. Ilkeydelle löytyy syy, ja se alkaa jopa vaikuttaa sankarilliselta. Pikkumaisuuden voi antaa anteeksi kun saa kurkata hahmon menneisyyteen. Ymmärrät miksi vaimo on niin välinpitämätön miestänsä kohtaan. Saat katsoa tuskallisen läheltä mitä huumekierre saa aikaan koko perheessä. Myötätunto ja kiintymys nostavat päätään, ja lopuksi tunnet ripauksen sympatiaa jopa sitä kaikista vastemielisintä hahmoakin kohtaan. Uskomatonta, mutta totta.
Kirjan hahmovalikoiman laajuudesta sen verran, että se oli minusta ihan mahtavaa. Kaikkien hahmojen tarinat nivoutuvat yhteen tavalla tai toisella, ja oli vaan todella kiehtovaa lukea samoista tapahtumista ja ihmisistä useammasta näkökulmasta. Jotkut hahmot tietysti kiehtovat enemmän kuin toiset. Teinien edesottamuksista luin kiinnostuneempana kuin paikallispolitiikaa päivittelevien keski-ikäisten, mutta se varmaan johtuu vain siitä, että itse olen tähän mennessä kokenut teini-iän, mutten keski-ikää. Ne harvat sympatiaani koko ajan nauttineet hahmot olivat nimenomaan nuorta polvea. Heidän moraalittomat tekonsa ja karut ajatuksensa antaa helpommin anteeksi kuin aikuisten, koska syyn kaikkeen löytää lähempää, vanhemmista ja ympäristöstä, ja inhottavuuden keskeltä huomaa silti vielä pilaantumatonta lapsen viattomuutta ja toiveikkuutta.
Tapahtumat saavat siis alkunsa Barry Fairbrother -nimisen miehen äkillisestä ja koruttomasta kuolemasta, jonka myötä paikallisvaltuustoon vapautuu kallisarvoinen ja haviteltu paikka. Kunnallisvaalien ympärille rakentuvan tarinan ei odottaisi olevan niin mukaansatempaava, kiehtova ja syväluotaava kuin Paikka vapaana lopulta on. Ihmiskohtalot kietoutuvat yhteen, syyt ja seuraukset johtavat uusiin, ja pienet asiat sysäävät liikkeelle suuria, elämää mullistavia tapahtumia. Kaikki tarinat saavat omanlaisensa päätöksen; ei ehkä onnellisen, mutta lukijan tyydyttävän. Elämä jatkuu, ja voit vain toivoa, että Pagfordin asukkaat ovat Barry Fairbrotherin kuoleman käynnistämien tapahtumien seurauksena ottaneet edes hieman opikseen karun elämän opetuksista.
Paikka vapaana oli minusta todella masentava. Haluan aina uskoa ihmisistä hyvää, ja tämä kirja teki siitä todella vaikeaa. Koska eivät pelkästään Pagfordin asukkaat ole kamalia, vaan kaikki ihmiset. Hahmojen ajatusten kuvaukset ovat piinallisen realistisia, ja niistä tunnistaa ihmisluonnon perusominaisuuksia. Katsot ympärillesi ja näet, että maailma on oikeasti ihan yhtä typerä kuin fiktiivinen Pagford. Ahdistavinta on kuitenkin nähdä palanen itseään siellä täällä tuossa kamaluuksien ja yksityisten, häpeällisten ajatusten vyyhdissä. Halusin tehdä eron itseni ja lähiympäristöni, ja kirjan säälimättömän ihmiskuvauksen välillä, mutta pakkohan se oli myöntää, että kaikissa meissä on pikkumaisuutta, ilkeyttä, itsekkyyttä ja inhottavuutta. Jollain lailla tämän myöntäminen tuntuu myös vapauttavalta.
Kirjan luettuani en kuitenkaan tuntenut oloani yhtään niin masentuneeksi kuin odottaa saattoi. Jouduin räpyttelemään kyyneleitä ja sydäntä väänsi se, kuinka kamala paikka maailma on, mutta masentuneisuutta en tuntenut. En kyllä oikeastaan tiedä mitä tunsin, mutta jotain aika suurta se oli. Sitten tietysti tunsin velvollisuutta rakentaa jonkinlainen alttari Joanne Rowlingille. Jestas, mikä tarinankertoja.